Tiistaina pakkasimme Rambon ja tyttöystävä Mollyn autoon ja ajoimme läheiselle suurelle koiratarhalle. Ohjelmassa oli pahimman energian purkamista ennen näyttelykoulutusta. FYI: Mollyn selässä oleva jälki on jäänne saksanpaimenkoiran puremasta, karvojen ajelusta ja haavan parantelusta.

Kiitolaukkaa!

"Puss!" "Yööhh...."

"Näin iso oikeasti olen!" "Ooohhh!"

Kuiskuttelua

"Rrrääyhhh!"

Leikit pysähtyivät kuin seinään kun joku astui portista sisään. Silloin päätimme jatkaa matkaa koulutukseen.

Koulutuksessa kaikki alkoikin sitten mennä päin mäntyä... Ringissä "tuomaria" odotellessa, Rambo piippasi koko ajan Mollyn luo ja oli levoton. Turha toivo oli yrittää seisottaa sitä pää pois päin Mollystä, se vaan käänsi katseensa aina taakse. Mollyyn päin se seisoikin sitten ryhdikkäästi... Saimme kuitenkin odotellessa otettua pari paikallaoloakin; seuraamista en viitsinyt edes yrittää kun Rambon mielentila oli mitä oli. "Tuomarin" kohtaaminen ja juoksemiset menivät kuitenkin hienosti ja koulutuksen päätteeksi suuntaisimme vielä viereiselle kentälle kohti tokon hyppyestettä. Siitäpä se riemu sitten repesi...

Sivulle tulot olivat Rambolta lähinnä taakse tuloja. Se tuli istumaan vinosti taakseni, katse kohti Mollya. Ja tätä tehtiin monta kertaa... Kun sitten veimme yhdessä esteen toiselle puolelle nakkia, ja kävelimme toiselle puolelle sivulle tulo onnistui ja sain jopa katsekontaktin. Hyppykin meni hienosti; hyppäsi käskystä, vapautus ja sai nakit palkaksi. Mutta sitten suhahdus kävi vaan ja Rambo karkasi kentältä tytön luo. Ei tullut kutsusta luo... Vasta kun se remmillä huidottiin pois, se malttoi tulla minua katsomaan. Sekunniksi. Sitten taas karkaus tytön luo, joka oli jo siirtynyt kauemmaksi. Eikä tullut kutsusta luo.

Jälleen huitomisen ja karjumisen seurauksena lähti tulemaan luo, mutta kohdallani päättikin jatkaa vielä naapurikentän koiran luo. Vitsi jos tuossa tilanteessa olisin voinut sädettää itseni naapurikentälle olisin varmaan hirttänyt sen piskin... Noh, huusin vaan, että huitoisivat sen pois ja kyllähän se sitten taas tuli luo. Tyhmänä ajattelin vielä kerran yrittää yhtä hyppyä, ja veimme nakkia taas esteen taakse. Rambo tulikin ihan hyvin sivulle ja hyppäsi käskystä, mutta sitten salamana pinkaisi jälleen tytön perään. Silloin alkoi otsasuoni sykkiä...

Keräsin kamat kasaan ja lähdin kävelemään Rambon perään. Huusin sitä, ei tullut. Huusin uudelleen, ei. Huusin kolmannen kerran ja kappas, sehän lähti tulemaan. Luona hihna kiinni ja tiukka käsky pysyä sivulla. Menimme katsomaan Mollyn ja omistajan omaa treenausta kun paikalle sattui muuan toinen koira. Molly ja tämä toinen löivät hieman leikiksi ja Rambo sai hepulin. Se alkoi haukkua ja huutaa kurkku suorana ja tempoili hihnassa. Meni aivan sekaisin. Mikään käsky ei auttanut ja menin ja tempaisin sitä hihnalla... Ei hiljentynyt. Otin sen pään syliini niin, ettei se enää nähnyt leikinlyöjiä ja kuiskuttelin rukouksia sen korvaan... "Lopeta pliis...." Siihen se loppui.

Matka autolle oli kurja. Vitsi, että olisi tehnyt mieli vaan sitoa se aidan tolppaan vähän miettimään tekojaan. Ärsytti niin, että kyyneleet meinasi väkisin tunkea pintaan. Sitä yrittää olla reilu ja kiva ja kehua ja palkata. Mutta vitsi toinen vaan tekee mitä tykkää... Kyllä sai kymmeneen laskea, kun se karkumatkojensa jälkeen tuli luo, ettei sille olisi huutanut. Väkisin puristi huulten välistä "Hyvä!" reippaalla äänellä... Koulutusepisodin jälkeen kotona sitä oltiin niin ihanaa ja tultiin luo ja silitä ja rapsuta. Alkuun häädinkin sitä pois luotani ja jonkun ajan kuluttua pyysin sen itse luo, jolloin se tuli iloisesti ottamaan vastaan haluamansa huomion.

Niin se vaan minunkin tähän asti niin helppo ja mukava kakara alkaa miehistyä. Teiniraggari. Kyllähän se sen 1 v 6 kk kestikin. Todella "innolla" odotan mitä se keksii pian alkavalla agilityn alkeiskurssilla. Se on muutamien urosten kanssakin ollut jo niin äijää, niin äijää. Häntä pystyssä ja rinta pulleana se käy niille örisemässä. Kerranpa sai jo hampaastakin reiän huuleensa. Jonkun kivan, vanhemman uroksen pitäisi kyllä nyt palauttaa Rambo maan pinnalle. Eihän tästä elämästä tule muuten kohta mitään... Kannustavaa palautetta saatiin kyllä tänään; samojen oireiden vaivaama englanninspringeriuros alkoi olla taas oma itsensä. Pienoisten taistelujen jälkeen.

Voi minua, ja voit tuota hölmöä mulkkuikäistä koiraa.